Sivun näyttöjä yhteensä

19. helmikuuta 2014

Riilahden taistelunpaikan 1714 etsintäretki kesällä 2001.



RIILAHDEN TAISTELU 1714.

Tsaari Pietari I “Suuri”

Hän oli ottanut  laivaston kehittämisen sydämen asiakseen. Sekä oli mieltynyt suuriin kunnioitusta herättäviin sotalaivoihin, mutta tajusi etteivät sellaiset kykene toimimaan tehokkaasti suomen sokkeloisessa saaristossa. Sen vuoksi hän rakennutti Venetsian/ turkkilaisen? mallin mukaan suuren kaleeri laivaston, joka oli suunniteltu nimenomaan suomen sokkeloiseen saaristoon.


Vuonna 1709 Venäjän tsaari Pietari I pysäytti Kaarle XII sotajoukot lyömällä ne Pultavan taistelussa. Ruotsalaisten armeijan jäljelle jäänyt osa noin 15.000 miestä jäi sotavangeiksi ja Kaarle XII oli paettava rajan yli Turkkiin jonne hän jäi useaksi vuodeksi. Samanaikaisesti ryhtyi tsaari Pietari I suunnittelemaan suomen valtausta. Maaliskuussa 1710 hänen joukkonsa piirittivät Viipuria ja syksyyn mennessä koko Laatokan Karjala oli venäläisten käsissä. Kun Kaarle XII vihdoin lähti kotimatkalle Turkista oli venäläisillä jo melkein koko Suomi hallussaan.

Jo vuotta aikaisemmin oli tsaari Pietari suunnitellut sotaretken ulottamista aina Ruotsiin asti, sillä olihan kuningas poissa ja hänen armeijansa oli huomattavasti heikentynyt. Tällöin Pietari halusi murtaa itselleen tien suomen kautta Ahvenanmeren yli Kaarlen kuningaskuntaan. Laajojen varustelutoimien jälkeen oli armeija valmiina lähtemään huhtikuun lopulla 1713. Ratsuväki kulki maitse Viipurin kautta, mutta jalkaväki ja kasakat sijoitettiin saaristolaivoihin. Tämän laivaston etujoukko saapui Helsinkiin 8 toukokuuta, ja pyrki heti maihin. Mutta Kaarle Armfeltin johtama pieni sotaväenosasto pystyi tämän onneksi estämään. Vaan amiraali Feodor Apraksinin johtaman laivaston pääosan saavuttua oli Armfeltin luovuttava Helsingistä toukokuun 10 ja 11 päivien välisenä yönä vuonna 1713. Ennen lähtöä hän sytytti kaupungin tuleen ja poltti muunmuassa 2000 tynnöriä viljaa etteivät ne joutuisi vihollisen käsiin.
Ruotsalais -suomalaiset joukot vetäytyivät Suomen sotilas ylipäällikön kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin käskystä pohjoiseen päin ja jättivät siten koko rannikkokaistan venäläisten armoille.
Elokuun lopulla venäläiset marssivat Turkuun. Tsaari Pietari I saapui sinne itse syyskuun 2 päivänä, mutta lähti jo seuraavana päivänä takaisin. Samoin lähtivät “urheat” Tsaarin sotajoukot kaksipäivää myöhemmin eli 4 syyskuuta kohti Helsinkiä. Olipa lähtö ollut niin kiireinen, että olivat ruoka astiat jääneet tulelle. Tuolloin oli nimittäin havaittu ruotsalainen sotalaivasto Turun saaristossa. Turkuun ei uskallettu jäädä sillä meriyhteyttä Helsinkiin ei vielä ollut. Lisäksi Armfeltin joukot Hämeessä oli alituisena uhkana. Tämän jälkeen venäläiset suuntasivat sotatoimensa pohjoiseen Häme, Karjala, Pohjanmaa joutuivat heidän käsiinsä.

Venäläisten liikehtiminen suomen etelärannikolla aiheutti suurta huolta Ruotsissa, sillä venäläiset saattoivat yrittää purjehtia Ahvenanmeren ylitse milloin hyvänsä. Tällöin Ruotsissa päätettiin varustaa laivasto, jonka tehtävänä oli estää venäläisten pääsy Hankoniemeä lännemmäksi. Laivaston komentajaksi määrättiin Kustaa Wattrang, hänen lähimpiä miehiään olivat vara-amiraali Taube ja scoutbynacht Niilo Ehrenskiöld. Jälkimmäisten hollantilaisperäinen arvo vastaa lähinnä nykyistä kontra-amiraalia.
Huhtikuun lopussa 1714 purjehtivat Wattrang päävoimien kanssa Karlskronasta Hankoniemen edustalle, jonne oli saapunut aiemmin Lilje Kalmarista. Tukholmasta lähtenyt Taube saapui viimeisenä pysähdyttyään joksikin aikaa Ahvenanmaalle. Neuvottelujen jälkeen sijoitti Wattrang laivastonsa asemiin Hankoniemen ulkopuolelle joka käsitti 15 linjalaivaa, 12 kaleerin eskadroonan, kaksi aseistettua proomua, yhden saaristofregatin sekä muita pienempiä aseistettuja aluksia. Ruotsalaiset olivat saaneet kuulla 200 vihollisaluksen, jotka oli varustettu Kronstadtissa Pietarissa, lähentyvän Hankoniemeä. Tosiasiassa Tsaarilla oli käytössään ainoastaan 100 kaleeria.
Saavuttuaan Tvärminneen kesäkuun alussa aina tuulen ollessa suotuisa olivat venäläiset sytyttäneet suuria tulia pitkin Tvärminnen rantoja, jolloin näiden savu ajautui kohti vihollista (ruotsalaisia). Tämän teon tarkoituksena oli tutkia mahdollisuutta savun suojassa ohittaa vihollisen sotalaivat. Myöhemmin tästä kuitenkin luovuttiin.
Kesäkuun 19 ja 20 päivänä oli Tsaarin kaleerilaivasto kokonaisuudessaan Tvärminnen selällä odottelemassa. Siellä se laski ankkurinsa ja jäi odottelemaan sopivaa tilaisuutta pujahtaa ruotsalaisten ohi kohti Turkua ja Ahvenanmaata. Kovista tiedustelu yrityksistä huolimatta Apraksinilla ei ollut selkeätä kuvaa vihollisen vahvuudesta, minkä vuoksi hän ei uskaltanut ryhtyä avoimeen tulitaisteluun.
Osan joukoista hän salli siirtyä maihin toipumaan matkan tähän astisista rasituksista. Samoihin aikoihin saapui Tsaari Tallinasta. Tällöin hän sai tietää että tie länteen oli poikki Hankoniemen kohdalla ruotsalaisten laivaston takia. Joten Tsaari lähetti viestinviejät sekä Rääveliin (Tallina) että Helsinkiin siellä oleville linjalaivoille saadakseen niiltä apua, mutta ruotsalaisosasto todettiin liian vahvaksi ja tästä luovuttiin.
 Ruotsalaisten ohi oli kuitenkin päästävä.  Tvärminnessä Pietari Suuri kuuli paikkakuntalaisilta Hankoniemen kannaksesta josta oli joskus vedetty keveitä aluksia yli. Pietari lähti henkilökohtaisesti tutkimaan kyseistä vanhaa alusten ylivetopaikkaa, joka oli nimeltään Draget. Vetopaikka on jopa merkitty Gustaf Klintin merikarttaan vuodelta 1809. Amiraali Apraksinin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä käskystä jossa käsketään aloittaa 2527m pitkän ylivetoradan rakentaminen. Työhön komennettiin 10.000 miestä. Maahan asetettiin 6,8m pitkiä noin 18cm paksuisia parruja neljään jonoon. Tvärminnen kylän asukkaita kiellettiin poistumasta kylästä ettei tieto ylivetoaikeista kantautuisi Wattrangin korviin ja alueelle järjestettiin vartiointi. Muutaman päivän valmistelujen jälkeen Pietari yritti ylivetoa kahdella kevyemmällä kaleerilla, toinen niistä saatiin ehjänä yli mutta toinen hajosi. Tällöin Pietari päätti luopua yliveto suunnitelmasta, mutta käyttää tapahtumaa hyväkseen antamalla Wattrangin ymmärtää kaleerien ylivetojen olevan täydessä vauhdissa ja siten hänen olisi pakko alkaa hajottaa joukkojansa, kuten myöhemmin tapahtuikin. Jo ylivedetty kaleeri piiloutui jonnekin Hankoniemen pohjoispuolelle, tarkoituksena liittyä myöhemmin muuhun kaleerilaivastoon. Tämän jälkeen Tsaari käski löystää kylän vartiointia ja antaa jonkun onnistua karkaamaan sekä vuotamaan tieto ruotsalaisille laivaston kannaksen ylivetoaikeista.

Kun tieto “olemattomasta” ylivetosuunnitelmasta oli vuotanut ruotsalaisille alkoi Wattrang huolestua. Hän määräsi 25.7.1714 Ehrenskiöldin välittömästi siirtymään Bengtsårin saaren takaisille vesille ja tuhota vihollisen laivat niitä vedettäessä Dragetin kannaksen poikki.  Niilo Ehrenskiöld sai komentoonsa Tykkiproomu Elefantenin, kaleerit Örnen, Tranan, Gripen, Laxen, Gäddan ja Hvalfisken sekä saaristolaivat Flundran ja Mörten.
Liljen johtama laivasto-osasto määrättiin hyökkäämään Tvärminnessä vielä ylivetoa odottavien venäläisten kaleerien kimppuun, mutta osaston päästyä puoleen väliin joutui se tuulen tyynnyttyä ajelehtimaan ohjauskyvyttöminä jonnekin Längdenin seudulle.
Tsaari sai tiedon Ehrenskiöldin osaston siirtymisestä Hankoniemen pohjoispuolelle ja Liljen siirtymisestä itäpuolella Hankoniemeä. Hänen suunnitelmansa ruotsalaisten joukkojen hajoittamisesta alkaa tuottaa tulosta. Nyt Tsaari Pietari ja Apraksin ovat päättäneet yrittää läpimurtoa maksoi mitä maksoi, vaikka vain neljäs osa laivastosta säästyisi niin tie oli saatava auki Turkuun ja Ahvenanmaalle.
Pietari lähetti 26 päivänä 35 kaleerin osaston tiedustelemaan väylää kello 2 yöllä, kaleerit kulkivat aivan rannan tuntumassa ja panivat ankkuriin muutamien saarien suojaan.
Tämä osasto havaitsi Liljen osaston ajelehtivan hitaasti kauemmas mantereesta, tällöin avautui kulkureitti joka mahdollisti kiertää Liljen osasto pohjoisen puolelta sekä Wattrangin osasto etelänkautta. Aamupäivällä jolloin sää oli sumuinen Pietari lähetti Smajevitshin komennossa 15 kaleeria kiertämään väylää etelämpää tarkoituksena kiertää Wattrangin osasto merenpuolelta tyynen kelin vallitessa.  Hieman myöhemmin hän lähetti loput osaston 20 kaleerista, osaston komentaja oli Lefort. Wattrang tulkitsi asian siten että venäjän kaleerilaivasto yrittää kiertää ruotsalaisten linjalaivat turvallisen matkan päästä etelänpuolelta. Tällöin Wattrangin yritti soutuveneillä vetämällä  saada sotalaivojaan siirtymään etelämmäs tykin kantaman päähän venäläisistä ohi soutavista kaleereista. Samalla hän mahdollisti pohjoisemman kulkureitin käytön aivan rannikon tuntumassa.
26 ja 27 päivän välisenä yönä Lähetti Apraksin päävoimansa kello ½5 liikkeelle (klo4.30), molemmin puolisen kiivaan soutamisen tuloksena illalla yhdeksän aikaan oli Wattrangin lähinnä olevat sotalaivat saanut tulikosketuksen muutamaan kaleeriin mutta tuloksena oli vain yksi karille ajanut kaleeri jossa oli venäläisen laivueen pääkassa sekä 200 miestä vangeiksi. Vallinneen tyvenen takia Wattrang tai Lilje eivät pystyneet seuraamaan vihollista.

Sillä aikaa Hangon tapahtumista täysin tietämätön Niilo E. oli huomannut, ettei Dragetilla tapahtunut mitään ylivetoon viittaavaa. Havaittiin ainoastaan yksi rikkoutunut pienempi kaleeri sekä jälkiä kannaksen yliveto yrityksestä josta oli luovuttu. Saadun käskyn mukaan alukset jätettiin ankkuriin Bengtsårin vesille. Ehrenskiöld luovutti komennon kapteeni Sundille ja lähti pienellä saaristopurrella kysymään lisäohjeita Wattrangilta, joka oli ankkurissa Hangon niemen eteläpuolella. Matkalla ollessaan hän huomasi Venäläisten eli Smajevitshien kaleerien soutavan vastaan, Venäläiset olivat siis päässeet läpi. Ehrenskiöld palasi kiireesti Bengtsåriin komentamaan aluksiaan. Smajevitshien ja Lefortin osastot olivat liittyneet yhteen sivuutettuaan Hankoniemen. Hetkeä myöhemmin ne jakautuivat uudelleen kahtia. Toinen lähti etsimään Turkuun vievää väylää ja toinen lähti etsimään Ehrenskiöldin pientä osastoa, sekä noutamaan Riilahden vesillä piileskelevää yhtä jo ylivedettyä kaleeria. Ennen Hangon ohitusta oli Apraksin saanut tiedon Ehrenskiöldin osaston lähetetyn Dragetille tutkimaan ylivetoa, joten hän antoi ensimmäiselle osastolle käskyn paikallistaa kyseisen pienen osaston.

Tvärminnessä loput 63 alusta valmistautuivat ohittamaan Wattrangin osastoa joka oli tyynessä soutaen siirtynyt etelämmäs, sekä samalla jättänyt pohjoiseen vartioimattoman kulkureitin. Klo 4 yöllä lähtivät pääjoukot pimeyttä ja aamu usvaa hyväksi käyttäen liikkeelle. Heillä oli aikomuksena käyttää juuri tätä pohjoisempaan jäänyttä aukkoa. Kun Wattrangin osasto huomasi etenevät venäläiset, yritti hän jälleen soutamalla päästä tykinkantaman ulottuville, mutta tuloksetta. Venäläiset olivat suorittaneet onnistuneen läpimurron jossa oli menetetty ainoastaan kaksi alusta. Toinen karille ajon seurauksena ja toinen kapularadalle Dragetin ylivetopaikalle.

Niilo Ehrenskiöldin huomattua vahingon tapahtuneen, on hän alkanut etsiä sopivampaa paikkaa sekä mahdolliselle taistelulle että laivojen mahdollista pelastamista lukumääräisesti täysin ylivoimaista vihollista vastaan, jossa lopputulos oli jo etukäteen selvä. Tällöin hän siirtyy  Riilahden kylän lähellä sijaitsevaan Storön lahteen ja ryhmitti alukset puolustukseen sopivaan muodostelmaan. Venäläisten jo ylivedetty kaleeri, joka on seurannut tilannetta sopivasti piilosta seuraa Ehrenskiöldiä ja paljastaa heidät Smajevitshien kaleeri osastolle, joka oli lähetetty varta vasten etsimään Ruotsalaisia Dragetista. Kun Ehrenskiöldin osasto oli paikallistettu, venäläisten osasto kokoontui yhteen ja lähestyi Ehrenskiöldiä mutta laski ankkurinsa tykkien kantomatkan ulkopuolelle. Venäläiset olivat soutamisesta väsyneitä joten luonnollisesti he eivät aloittaneet raskaan soutumatkan jälkeen taistelua vaan heille riitti  vihollisen tarkkailu ja ettei Ehrenskiöld päässyt liittymään Wattrangin joukkoihin. Venäläiset lepäsivät ja odottelivat pääjoukkojen saapumista.

Aamulla 27.7 1714 Ehrenskiöld sai tietää kello 7 mennessä että ainakin 60 kaleeria oli päässyt Hankoniemen länsipuolelle. Kolme tuntia myöhemmin etuvartiot ilmoittivat, että valtava kaleerilaivasto on tulossa kovaa vauhtia airot notkuen. Pian saapuivat venäläiset ruotsalaisten luokse ja heidän keskellään komeili monin lipuin varustettu Pyhän Natalie, Apraksinin lippulaiva. Aluksella oli myös Pietari I. Alukset ankkuroivat kahteen riviin aiemmin tulleiden kaleerien taakse.
Venäläiset historioitsijat ilmoittavat venäläisten vahvuudeksi 98 alusta. Ehrenskiöldin laskujen mukaan niitä olisi ollut 115. Kyseisessä tilanteessa on voinut olla jo hankalaa saada jatkuvasti pienessä liikkeessä olevia laivoja laskettua.
Kello 2 iltapäivällä venäläiset lähettivät valkoisen lipun suojassa neuvottelijan, amiraali Apraksinin adjutantin Jaguschinskyn. Hänen veneensä pysähtyi parin veneen mitan päähän Elefantenista ja adjutantti kehotti ruotsalaisia antautumaan. Johon Ehrenskiöld vastasi lyhyesti, ettei hänen kuninkaansa ollut antanut hänelle laivoja pois annettavaksi. Tämän jälkeen neuvottelija ilmoitti, ettei tuollaisen ilmoituksen jälkeen venäläisiltä ollut armoa odotettavissa.  Adjutantin palattua alukselleen määräsi amiraali Apraksin levänneen komentaja Smajevitschien osaston johon kuului 36 (35+1piilossa ollut)  kaleeria hyökkäämään ruotsalaisia vastaan. Heille annettiin käsky yrittää kiertää sivustoista vihollisen kimppuun, koska keskeltä oli vihollisen tulivoima niin suuri ettei siitä voinut yrittää. Ennen hyökkäystä venäläiset aloittivat pitkän tykistö keskityksen ruotsalaisia kohti. Samalla lähetettiin neljän matalakulkuisen kaleerin osasto kiertämään vihollisen taakse Svedejeholmenin saaren takaa. Kun ilmassa oli riittävästi ruudin savua, lähti ensimmäinen 23 kaleerin aalto kohti ruotsalaisia, mutta Ehrenskiöldin yhteislaukaus aiheutti sen verran tuhoa venäläiskaleereissa että heidän oli peräännyttävä ja ryhmityttävä uudestaan. Tykistö keskitystä jatkettiin koko ajan ja toisella kerralla lähetettiin ensin 20 aluksen osasto liikkeelle. Nyt päästiin jo huomattavasti parempiin tuloksiin jolloin Apraksin lähetti 15 kaleeria vahvistukseksi ja samaan aikaan pääsi yksi kiertotietä lähetetty kaleeri osallistumaan taisteluun. Ilmassa olleen paksun ruudinsavun turvin pääsi yksi venäläiskaleeri niin lähelle ruotsalaisia etteivät he huomanneet sitä riittävän ajoissa jolloin tykkien suuntaus ei ollut kohdallaan. Heti perään pääsivät venäläiset nousemaan ruotsalaisalukseen niin sankoin joukoin että alus kaatui. Nyt oli saatu aukko ruotsalaisten puolustukseen ja venäläiset ottivat vihollisia alus kerrallaan haltuunsa. Viimeisenä vastaan pani tykkiproomu Elefanten, jonka korkeat laidat auttoivat ruotsalaisia pitämään puoliansa. Elefantenin ankkuritouvit katkottiin jolloin sen tykkien suuntaus saatiin pois venäläisistä. Aluksen kimppuun käytiin keulasta ja perästä. Ehrenskiöld oli haavoittunut luodeista käteen ja reiteen sekä saanut miekan piston jalkaansa. Pahoin haavoittuneena hän putosi aluksen keulassa roikkuviin ”taavetteihin”. Tämän jälkeen ruotsalaiset antautuivat.

Venäläisten tekemä karttapiirros ns. Riilahden taistelusta. Kuvasta näkyy kuinka hyökkäys on ensin aloitettu tykkitulella keskeltä ja laidoilta savun turvin on yritetty siirtyä iskuetäisyydelle. 

3 tuntia kestäneiden taistelujen jälkeen oli ruotsalaisten tappiot 361 kuollutta, joista 9 upseeria. Lisäksi pahoin haavoittuneita oli niin paljon että viisi viikkoa taistelun jälkeen ainoastaan 200 ruotsalaista oli enää hengissä.
Vastaavasti venäläisten tappiot oli heti taistelun jälkeen 124 kaatunutta sekä 342 haavoittunutta. Alukset kärsivät myös vahinkoja, mutta ne onnistuttiin kaikki kunnostamaan. Samoin onnistuivat Venäläiset kääntämään matalaan veteen kaatuneen arvokkaan tammirakenteisen ruotsalaisaluksen, joka liitettiin muiden aluksien kanssa Venäjän laivastoon. Paljon on ihmetelty miksi venäläisten tappiot olivat niin paljon pienempiä, mutta kuten jo aikaisemmin ilmeni, venäläisillä oli etuna suuri mies ylivoima. Tämä huomattavasti edesauttoi heitä ampumistilanteissa. Aina kun ruotsalaiset tarjosivat sopivaa maalia, oli venäläisillä tarjota siihen musketin kuulaa. Tätä mahdollisuutta ei ruotsalaisilla ollut. Joten aina kun joku nosti päätään ampuakseen vihollista kohti, oli monta kuulaa jo tulossa kohti. Tällainen verottaa nopeasti miehistöä, joka näkyy Ruotsalaisten haavoittuneiden lukumäärässä.

Ehrenskiöld vietiin Tsaarin henkilääkärin hoiviin Apraksinin lippulaivalle. Ensin Ehrenskiöld vietiin Turkuun muiden vankien kanssa, jossa hänen hoitoaan jatkettiin ja vasta elokuussa hänet siirrettiin Kronstattiin. Tsaari Pietari järjesti suuren voiton paraatin syyskuussa Pietarissa. Valloitetut alukset kuljetettiin Nevaa pitkin Pietariin. Vieläkin oli Ehrenskiöld haavoistaan heikkona Elefantenin kannella. Pohjan sodan viimein päättyessä vuonna 1721 pääsivät Riilahden taistelun veteraanit vihdoin palaamaan kotimaahan. Vuonna 1728 amiraaliksi ylennetty Ehrenskiöld pyysi eroa tehtävistään huonoon terveyteen vedoten. Pari kuukautta eronsa jälkeen marraskuun 2 päivänä vuonna 1728 hän kuoli.

Riilahden taistelupaikan etsintä retki v.2001

Riilahden taisteluun liittyy monta tarinaa. Missä se käytiin tai montako alusta taistelussa upposi. Onhan taistelupaikkaakin etsitty jo vuodesta 1957 lähtien vaihtelevalla menestyksellä. Oletetulle taistelupaikalle on pystytetty 2 muistomerkkiä. Taistelupaikasta on ollut ristiriitaisia mielipiteitä, onko se käyty muistomerkin vieressä Storössä vai niin sanotulla Gloppettilla tai vaihtoehtoisesti Kadermån ja Byön välisellä alueella. Mitään täyttä varmuutta ei taistelupaikasta ole. Yleisesti on luultu Kadermån ja Bengtsårin väliseltä alueelta löydettyjen hylkyjen kuuluvan kyseiseen taisteluun. Paikalla pitivät ruotsalaiset vuonna 1997 ja 1998 tutkimusleirejä joissa todettiin, ettei yksikään jo alueelta löydetty hylky voi kuulua Riilahden taisteluun.
Tämän tiedon perusteella alettiin valmistella etsintä retkeä kyseiselle alueelle vuodeksi 2001.

Ajankohdaksi retkelle valittiin 25.6 - 8.7 2001. Retken tavoitteena oli paikallistaa vuonna 1714 käyty Riilahden taistelupaikka löytämällä ruotsalaisten tammirakenteinen kaleeri

Valmistelut aloitettiin keräämällä jo talvella kaikki mahdolliset tiedot jotka liittyvät kyseiseen taisteluun.
Saimme kartan aikaisemmin löydetyistä hylyistä, johon oli myös merkitty pelto josta huhujen mukaan löydetty tykin kuulia.
Lisäksi Stefan Wessmanin raportin ruotsalaisten tekemistä tutkimuksista alueelta jo löydetyistä hylyistä, joissa selitettiin miksi ei jo löydetyt hylyt voi kuulua Riilahden taisteluun.
Apulehden artikkeli taistelusta vuodelta 1961.
Erkki “Eka” Metsävuoren kirjoittamia tekstejä,
Raul Johnssonin Tarua ja totta Riilahden taistelusta.
Käynti Slaavilaisessa kirjastossa tuotti nipun venäjänkielisiä asiaan liittyviä vanhoja artikkeleita.



- Tykinkuula löytö
Ensimmäiseksi alettiin selvittämään tykinkuulien löytöpaikkaa, onnistuimme löytämään kaksi karttakopiota joihin oli merkitty “pellolta löytynyt tykinkuulia”. Seuraavaksi hankimme tietoja tykinkuulien maksimi kantomatkoista, jotka olivat. 18 naulaisella laivatykillä tehokas etäisyys oli 900 metriä. Tuolloin taistelu olisi käyty alle kilometrin säteellä kuulien löytöpaikasta. Seuraavaksi hankittiin tietoja kuulien löytöpaikasta. Tässä asiat saivat uudenlaisen käänteen. Paikallisista museoista ei löydy mitään tietoja tykinkuulien löytöpaikasta. Löytöpaikka piti olla peltoa, mutta käynti paikanpäällä osoittaa alueen erittäin jyrkkäkallioiseksi alueeksi. Paikalla ei ole koskaan ollut peltoa, helpommin sinne saisi kalliolouhoksen. Jos alueelle olisikin joskus tykinkuulia joutunut, olisivat joko murskautuneet kallioon osuessaan tai sään armoilla ajat sitten pois ruostuneet. Kun ei suojaavaa maakerrosta ole ollut.

Seuraavaksi tehtiin suunnitelma alueen viistokaiuttamisesta,
Koska Ehrenskiöld oli sulkenut salmen 7 aluksella ja niiden muodostelma oli tiedossa, päättelimme että tutkittava alue saa olla enintään 400 metriä leveä. Leveämpää salmea ei kyseisillä laivoilla pystytä tehokkaasti sulkemaan. Näin rajasimme kulkusyvyydeltä kaikki yli 500 metriä leveämmät salmet pois tutkittavien alueiden listalta. Eräissä kertomuksissa mainittu Gloppettin salmi putosi myös pois mahdollisena taistelupaikkana, koska 40m syvyiseen veteen oli aluksien ankkurointi tiiviiseen muodostelmaan vähintäänkin kyseenalainen. Jäljelle jääneet alueet Hankoniemen, Riilahden sekä Dragetin välillä oli helposti luodattu operaatioon varatun 2 viikon aikana.


Hangon kaupunki järjesti majoituksen Hangonkylän koululta sekä saimme käyttöön rakennuksen Hankoniemen pohjoispuolelta, jossa mahdollisuus huoltaa sukellustarvikkeita.
Etsinnät käynnistettiin heti Juhannuksen jälkeen siten, että 3 hengen ryhmä tutkii alueita järjestelmällisesti viistokaikuluotainta käyttäen. Kaikki löydöt poijutetaan ja niistä ilmoitetaan sukellusryhmille. 2 ryhmää sukeltajia käyvät tutkimassa kaikki luotausveneen löytämät maalit.

Heti ensimmäisenä päivänä meihin otti yhteyttä Hangon rintamamuseon johtaja, joka oli saanut venäjältä uuden venäjänkielisen kirjan liittyen Hankoniemen taisteluun vuodelta 1714. Hän tarjosi kirjaa käyttöömme. Siihen oli kerätty kaikki tieto mitä Venäjän arkistoista oli löydetty liittyen nimenomaan Hankoniemen taisteluun, nämä tiedot oli kirjoitettu alkuperäisessä muodossa ja näin annettu lukijan päättää tapahtumien kulusta. Koska retkikunnan jäsen Tommi Lipponen osasi riittävästi venäjää. Joten hän sai uuden tehtävän. Kääntää kirjan tietoja retkikunnan käyttöön. Kirjasta löytyi aika tavalla meille tuntematonta tietoa liittyen kyseiseen taisteluun. Yksi mielenkiintoisimmista uutisista oli se että ruotsalaisten kaikki 7 alusta liitettiin taistelun jälkeen Venäjän laivastoon. Kirjassa mainittiin niiden nimet ja uusi aseistus. Lisäksi löytyi useita eri mainintoja taistelupaikasta, sekä tapahtumien kulusta. Toinen mielenkiintoinen tieto jota kirja painottaa on että venäläiset saivat ainoastaan henkilötappioita, näin ollen venäläisten viettäessä paikalla 5 päivää taistelun jälkeen. He onnistuivat korjaamaan kaikki aluksensa sellaiseen kuntoon, ettei niitä tai niiden rippeitä ole jäänyt taistelupaikalle. Lisäksi kirjassa useiden eri kirjoittajien toimesta painotetaan Ehrenskiöldin osaston olleen ankkurissa Bentsårin ja Dragetin välisellä alueella, josta ne vihollisen liikkeet havaittuaan siirtyivät asemiin Riilahden Storöhön.



Loppupäätelmänä toteaisin muistomerkin sijaitsevan oikeassa paikassa.
Jos ei muistomerkin edessä, niin kuitenkin sen läheisyydessä

Rauno Koivusaari

-saa kommentoida-


3 kommenttia:

  1. Viistokaiutitte oletettua taistelualuetta ilmeisestikin useamman päivän. Löysittekö viistokaiutuksessa mitään, mikä olisi tuonut lisävahvistusta tuolle taistelupaikan sijainnille. Ilmeisesti yhtään hylkyä ei löytynyt, koska näitä ei liene uponnutkaan. Olettaisin kuitenkin, että tykinosumien irroittamia puuosia yms. pitäisi ehkä löytyä alueelta normaali merenpohjaa enemmän ? ehkä tykkejäkin ? t.kapsu

    VastaaPoista
  2. Luotasimme koko alueen tarkasti. Emme löytäneet muuta kuin n.10 hylkyä, jotka eivät kuulu tähän mitenkään. Toisaalta eihän sinne taistelusta yhtään hylkyä jäänytkään.
    Paikalla ei ole hylkyjä eikä tykkejä ainoastaan tykin kuulia. Löysimme musketin kuulia, nappeja ja joku solki. Puun osat varmaan ovat kelluneet ja ajautuneet jonnekin rantaan.
    Kirja jonka saimme lainaan ja josta käänsimme niin paljon kuin ajallisesti oli mahdollista, oli aika vakuuttava. Sen perusteella on helppo yhtyä siihen että muistomerkit on kyllä oikeassa paikassa. Nuo merkinnät oli tehty heti tasitelun jälkeen ja osittain sen aikana. Kun taas ruåtsalaisten Niilo E kertomus tehtiin sodan loputtua kun hän pääsi vankeudesta.
    Rauno

    VastaaPoista
  3. Loistava yhteenveto ! t.kapsu

    VastaaPoista